maanantai, 6. heinäkuu 2020

Jättipalsami Impatiens glandulifera

Heimo: Palsamikasvit – Balsaminaceae

Suku: Kannuspalsamit – Impatiens

Kasvumuoto: 1-vuotinen ruoho.

Korkeus: 0,5–2 m. Varsi lähes haaraton, ontto, mehevä, usein punertava.

Kukka: Vastakohtainen, 2,5–4 cm pitkä. Terälehtiä 5, tumman- tai vaaleanpunaisia tai valkeita, 4 alinta kaksittain yhteenkasvaneita. Verholehtiä 3, terälehtien värisiä, alin suuri, pussimainen, siinä kapea, alaskaartunut kannus. Heteitä 5, ponnet yhteenkasvaneet. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 5-luottinen. Kukinto lehtihankainen, pysty, 5–12-kukkainen terttu, joita useita.

Lehdet: Alimmat kaksittain vastakkain, ylemmät yleensä kolmittain kiehkuroina. Lehdet ruodillisia, tyvessä isot eritenystyt. Lapa soikea–puikea, paksu, hauras, tiheään hammaslaitainen (30–45 hammasta puoliskossa).

Hedelmä: 5-lokeroinen kota, joka repeää kypsänä saumoja pitkin lennättäen siemenet ilmaan.

Kasvupaikka: Pihat, puutarhat, pientareet, metsänreunat, puronvarret, ojat ja joutomaat. Myös koristekasvi.

Kukinta: Kesä–lokakuu.

Haitallisuusluokitus: Haitallinen vieraslaji. On myös EU:n vieraslajiluettelossa.

Trooppista palsamikasvien heimoa edustaa Suomessa ja koko Euroopassa alun perin vain yksi laji, lehtopalsami (I. noli-tangere). Länsi-Himalajan rinteiltä parin-kolmentuhannen metrin korkeudelta meille on kuitenkin kotiutunut myös komea jättipalsami. Monien mielestä se on kotiutunut turhankin hyvin, sillä se on valloittanut vauhdilla Etelä-Suomen asutut seudut ja yhä enemmän tulee tietoja sen asettumisesta luonnontilaisen kasvillisuuden joukkoon.

Jättipalsami aloitti karkumatkansa pihoilta, jonne se oli tuotu koristekasviksi helppohoitoisuutensa ja näyttävyytensä vuoksi. Se ei kuitenkaan kunnioittanut kukkapenkkien rajoja, vaan levisi kurittomasti minne halusi. Luontoon levitessään jättipalsami valtaa kasvualaa tukahduttaen kaiken muun kasvillisuuden. Lajin nuijamainen kota repeää kypsänä auki pienimmästäkin häiriöstä ja sinkoaa siemenet melko etäälle emokasvista. Varhaisimmat tiedot karkulaisista ovat 1970-luvun alusta ja voimakkaasti jättipalsami yleistyi 1990-luvulla, jolloin siinä oli vielä uutuuden viehätystä. Myös Keski-Euroopassa kiusallisena rikkaruohona pidetty jättipalsami rehottaa laajoina, tiheinä, miehenmittaisina kasvustoina erityisesti kosteikoissa, rantametsissä ja pitkin jokivarsia. Yksivuotisten palsamien pakkasarkuus alkukesän ja syksyn halloille ei tunnu rajoittavan lajin leviämistä, jättipalsami on levinnyt jo pitkälle Lappiin. Sekä jätti-, rikka-, että harvinainen lännenpalsami luokitellaan (Maa- ja metsätalousministeriö) meillä haitallisiksi maaympäristöjen vieraskasvilajeiksi (joita vuoden 2015 listassa on 26).

Harmillinen ja herkullinen villiyrtti

“Meidän nurkillamme taloyhtiöissä pidetään talkoita jättipalsamin hävittämiseksi. Kitketyistä rikkaruohoista saa tehtyä talkooporukalle vaikkapa ison salaatin grilliruokien kylkeen.”
“Jättipalsamin maku on pippurinen, vahamainen ja parfyyminen. Pippurisen makunsa ansiosta kukat ja lehdet ovat oiva lisä salaatteihin, pastoihin ja liharuokiin. Kokeile myös varsien pikkelöintiä.”

Otteet Jouni Toivasen Viettelevät villiyrtit-kirjasta

Kiinnostaisiko kasvien hyötykäyttö?

LuontoPortin villiyrttikurssi opastaa hortoilun pariin ja antaa eväitä pidemmällekin ehtineille. Tämä kasvi on yksi verkkokurssiemme tärkeistä lajeista. Voit tutustua niihin osoitteessa:

kurssit.luontoportti.fi

maanantai, 6. heinäkuu 2020

Jänönsalaatti Lactuca muralis

Lat. synonyymi: Mycelis muralis

Heimo: Asterikasvit – Asteraceae (Mykerökukkaiskasvit – Compositae), alaheimo Cichorioideae

Suku: Aitosalaatit – Lactuca

Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho.

Korkeus: 30–80 cm. Varsi tav. haaraton, kalju, usein punavioletinsävyinen.

Kukka: Kukat muodostavat 10–15 mm leveitä, kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykerön kukat (tav. 5 kpl) keltaisia, kielimäisiä, kärjestä 5-hampaisia. Heteitä 5. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen, 2-luottinen. Kehto liereä, hoikka, kehtosuomuja 2 riviä, leveän kolmiomaisia–lähes tasasoukkia, ulommat sisempiä paljon lyhyempiä. Mykeröt harsun huiskilomaisena ryhmänä.

Lehdet: Kierteisesti, osa pitkäruotisia, ruoti siipipalteinen, palle tyveltä korvaketta muistuttava. Lapa pariliuskainen, matalahampainen, kalju, ohut, alta sinivihreä, päätöliuska kolmiomainen, alemmat liuskat pieniä.

Hedelmä: Kapeansoikea, vahvasuoninen, lähes musta, 3–4 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä lyhyen (noin 1 mm) varren päässä hapsihaivenia.

Kasvupaikka: Lehtokuusikot ja -korvet, vuorenaluslehdot ja -lohkareikot, purolaaksot, lähteiköt, avohakkuut, muurien ja raunioiden seinustat, puistot, puutarhat, jalkakäytävät, tienvarret.

Kukinta: (Kesä–)heinä–elokuu.

Levinneisyydeltään eteläinen jänönsalaatti on Suomessa esiintymisalueensa pohjoisrajoilla ja suosii mereistä, lauhankosteaa ilmastoa. Se kasvaa meillä jokseenkin samalla alueella, jolla jalot lehtipuutkin menestyvät. Yleisehkö se on Ahvenanmaalla sekä Varsinais-Suomen ja läntisen Uudenmaan rannikkoseuduilla. Pohjoiseen tai itään mentäessä se harvinaistuu nopeasti, etäisiä yksittäislöytöjä on toki vielä Keski-Suomestakin.

Jänönsalaatin alkuperäisiä kasvupaikkoja maassamme ovat lehtojen, lehtokorpien ja kallionseinien varjoisat sopukat. Toisin kuin useimmat muut vaateliaat lehtokasvimme, jänönsalaatti on viime vuosina runsastunut ja vallannut uusia kasvupaikkoja. Lajin ilmaantuminen uusiin lehtoihin on seurausta metsälaidunnuksen loppumisesta. Vaikka jänönsalaatti ei varsinaisten salaattien sukuun kuulukaan, se maittaa niin nimikkoeläimelleen jänikselle kuin ihmisen kotieläimillekin. Karjaa laidunnettiin aikoinaan etenkin kulmakunnan vehmaisimmissa metsissä, joissa lehmät söivät jänönsalaatin taimet. Nyt lehdot ovat palautumassa luonnontilaansa ja jänönsalaatti ottamassa takaisin sille kuuluvan paikan luonnonkasvillisuudessamme. Vahvistuneet hirvi- ja peurakannat aiheuttavat edelleen lajin yksilömäärien oikullista paikallista vaihtelua, mutta liikkuvat villieläimet eivät pysty enää hävittämään jänönsalaattia mistään loppuun.

Jänönsalaatti hyötyy metsissämme mylläävän metsätalouden hakkuista ja raivioista, onpa se levinnyt hyvän siementuotantonsa turvin metsien varjosta myös ihmisen seuralaiseksi puistometsiin, pihoille ja puutarhoihin. Kulttuuripaikoilla se on erityisen mieltynyt vanhoihin, rapautuviin raunioihin, linnoituksiin ja varustuksiin. Taisteluhautojen, tulipesäkkeiden ja kaivantojen pohjien kostea varjoisuus sekä rapautuneen betonin ja laastin muodostama kalkkipitoinen alusta saa sen kasvattamaan erityisen runsain versoin hauskan kulmikkaita lehtiään ja hattaramaisen harvoja latvakukintojaan.

Vahva villiyrtti

“Jos et ole voikukan ystävä entuudestaan, aloita sillä, koska jänönsalaatin karvas maku muistuttaa voikukan makua kymmenkertaisena!”
Ote Sami Tallbergin Villiyrtti -keittokirjasta

maanantai, 6. heinäkuu 2020

Jänönapila Trifolium arvense

Heimo: Hernekasvit – Fabaceae (Leguminosae)

Suku: Tähkäapilat – Trifolium

Kasvumuoto: 1-vuotinen ruoho.

Korkeus: 10–30 cm. Varsi pysty, monihaarainen, karvainen, usein punertava.

Kukka: Teriö vastakohtainen, valkoinen–punertava, 4–6 mm pitkä, tyveltä yhdislehtinen, perhomainen (terälehtiä 5, joista ylinnä purje, sivuilla siivet ja alinna kahdesta terälehdestä muodostunut venho). Verhiö 5-liuskainen, liuskat pitkiä ja kapeita, teriötä pidempiä, pitkäkarvaisia. Heteitä 10. Emiö 1-lehtinen ja 1-luottinen. Kukinto pitkäperäinen, tiheän tynnyrimäinen tähkä.

Lehdet: Kierteisesti, lyhytruotisia, korvakkeellisia. Lapa 3-lehdykkäinen; lehdykät kapeansuikeita, ehyt–nirhalaitaisia. Korvakkeet kalvomaiset, suipot, ruotiin pitkälti yhteenkasvaneet.

Hedelmä: Avautumaton palko, jää verhiön sisään.

Kasvupaikka: Kuivat kedot, kalliot, satamat, tien- ja pellonpientareet.

Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Jänönapilan kukinto on veikeän näköinen, todella kuin jäniksen käpälä tai hännäntöpö. Äkkiseltään ei välttämättä edes arvaa katselevansa apilaa: pienet valkoiset tai punertavat teriöt vain pilkistävät verhiöiden suulta. Pitkät ja kapeat verhiönliuskat tuovat kukintoon piikkistä vaikutelmaa, jota tosin pehmentävät verhiön pitkät karvat, jotka verhoavat koko kukinnon hellyttävän pehmoisen oloiseksi. Verhiönliuskat nousevat hallitsevaksi elementiksi hedelmävaiheessa, harittaessaan tähtimäisesti joka suuntaan. Parhaimmilla paikoilla laji kukkii hyvinkin runsaasti, mutta edes tiheimmät laikut eivät ole kasvullisesti muodostuneita, vaan jokainen kasvi on samana keväänä versonut, sillä jänönapila on yksivuotinen.

Verhiöiden karvaisuus on tehokas suoja kukille ja paloille jänönapilan kuivilla ja paahteisilla kasvupaikoilla. Lisäksi karvapeite edesauttaa palkojen leviämistä tuulen mukana. Siemenet saattavat itää varhain keväällä, jolloin kasvi kukkii ja kypsyttää siemenensä vielä samana kesänä. Myöhemmin keväällä tai kesällä itänyt taimi talvehtii kukkimatta ja kehittyy syysyksivuotisena kukkivaksi vasta seuraavan kasvukauden aikana. Luonnossa jänönapilan siemenet itävät harvoin vielä kypsymiskesänään, sillä monien muiden apiloiden tavoin ne ovat hyvin kovakuorisia ja ottavat aikansa pehmentyäkseen.

Jänönapilan yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu vain aivan eteläisimpään Suomeen, tosin sitä on vakiintuneena paikoin pohjoisempanakin ja satunnaisena tulokkaana napapiirin tienoille asti. Ihmisen toiminnasta laji näyttää hyötyneen ja sen esiintymillä on ilmeisesti yhteyksiä varhaishistoriallisen kauden ja keskiajan asutukseen. Kasvia on käytetty mm. rohdoskasvina eläinten ja ihmisten lääkinnässä.

maanantai, 6. heinäkuu 2020

Juolukka Vaccinium uliginosum

Nimi myös: Taigajuolukka

Heimo: Kanervakasvit – Ericaceae

Suku: Puolukat – Vaccinium

Kasvumuoto: Monivuotinen varpu–pieni pensas.

Korkeus: 15–70 cm. Varsi pysty (joskus maanmyötäinen), tyveltä haarova, puutunut, ruskehtava, harmaakarvainen.

Kukka: Teriö ruukkumainen, valkoinen–punertava, 4–6 mm pitkä, yhdislehtinen, matalaan 4–5-liuskainen. Verhiö matalaan 5-liuskainen. Emiö yhdislehtinen, 1-luottinen. Heteitä 8. Kukinto 1–3-kukkainen latvaterttu; kukat nuokkuvia.

Lehdet: Kierteisesti, lyhytruotisia, talveksi varisevia. Lapa vastapuikea–soikea, ehytlaitainen, korkosuoninen, sinivihreä, kiilloton.

Hedelmä: Pallomainen–pitkänomainen, usein hieman kulmikas, 8–12 mm leveä, harmaansininen, mattapintainen, sisältä vaalea, mieto, mehukas (pohjus)marja.

Kasvupaikka: Rämeet, nevat, korvet, myös kangasmetsät ja tunturikankaat.

Kukinta: Touko–kesäkuu.

Kanervakasvien heimo on hyvin laaja. Meillä vahvimmin edustettuna on Vaccinium -suku, jonka jäsen juolukkakin on. Juolukka on sukunsa pohjoisista lajeista kookkain ja hyvin pitkäikäinen, jopa satavuotiaaksi sinnittelevä. Se on yleinen koko maassamme: Etelä-Suomessa laji kasvaa suorastaan pieneksi pensaaksi, pohjoisessa se jää matalaksi varvuksi. Monien muiden suovarpujen tavoin sekin menestyy Lapissa paljon kuivemmilla paikoilla kuin etelässä, kangasmetsissä ja jopa tunturipaljakalla. Erityisesti pohjoisessa juolukan ruska on hyvin kaunis sinipunaisen, keltaisen, oranssin ja punaisen sävyineen.

Juolukka on hyönteispölytteinen kasvi, jonka voimakastuoksuiset kukat houkuttelevat erityisesti mesipistiäisiä. Marja on mehevä ja maultaan mieto, muoto vaihtelee pallomaisesta, munanmuotoiseen, päärynämäiseen tai pyöristyneesti nelikulmaiseen. Jostain syystä juolukan marjoja ei ole ikinä osattu arvostaa Suomessa, ja lajin taloudellinen merkitys on jokseenkin olematon. Meikäläisen juolukan marja on kyllä muualla pohjoisella pallonpuoliskolla kasvaviin lajitovereihinsa verrattuna vetisempi, mutta väitteet sen myrkyllisyydestä ovat pelkkää pötyä. Samoin uskomus, jonka mukaan juolukkaa syömällä saisi matoja mahaansa tai rumia lapsia on syytä jättää omaan arvoonsa. Erään perättömän väitteen mukaan marjat voisivat suurina määrinä aiheuttaa kohmelon tapaisen päänsäryn – jonka mukaan kasvi tunnetaan paikoin nimellä juovukka, juopukka tai juovuke. Juolukka kelpaa aivan hyvin sekamarjaksi mehuihin tai hilloihin mustikan, variksenmarjan tai mustaherukan sekaan. Risteyttämällä juolukka pohjoisamerikkalaisiin pensasmustikoihin, saatiin kehitettyä ensimmäinen meidän ilmastossamme menestyvä pensasmustikkalajike, Aron.

Toukkabaari

Juolukka on yllättävän monen perhoslajin toukkavaiheen ravintokasvi, mainittakoon ainakin juolukkasinisiipi, ketosinisiipi, kangassinisiipi, pursuhopeatäplä, rämehopeatäplä, muurainhopeatäplä, kangasperhonen, lapinverkkoperhonen ja suokeltaperhonen.

lauantai, 4. heinäkuu 2020

Jokileinikki Ranunculus lingua

Heimo: Leinikkikasvit – Ranunculaceae

Suku: Aitoleinikit – Ranunculus

Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko pitkä, suikertava. Rönsyllinen.

Korkeus: 50–120 cm. Varsi pysty, ontto, niukkahaarainen, vedenpinnan yläpuolella lyhytkarvainen.

Kukka: Teriö säteittäinen, keltainen, 25–45 mm leveä; terälehtiä 5, verholehtiä pidempiä. Verholehtiä 5, pysyviä. Kukkapohjus kalju. Heteitä paljon. Emiö erilehtinen, emejä useita. Kukkia 1–8 haarojen kärjissä, kukkaperä sileä, tiheään karvainen.

Lehdet: Kierteisesti, tyvilehdet pitkäruotisia, varhain lakastuvia, varsilehdet lyhytruotisia–ruodittomia. Tyvilehtien lapa pitkulaisen puikea–soikea–suikea, hieman karvainen, usein heikosti hammaslaitainen. Varsilehtien lapa suikea, molemmin puolin pinnanmyötäisesti karvainen, kapeatyvinen, harvaan sahalaitainen–ehytlaitainen. Syvällä kasvavissa yksilöissä kapeita kelluslehtiä.

Hedelmä: Soikea, litteä, toispuoleisesti siipipalteinen, 2–3 mm pitkä pähkylä, kärjessä lyhyt (0,5–1 mm), suora ota. Pähkylöitä useita yhdessä.

Kasvupaikka: Matalavetiset puron-, joen- ja järvenrannat, jokisuut, harvoin tulvanevat.

Kukinta: Heinä­–elokuu.

Jokileinikki on leinikeistämme suurin ja komein. Se kohottaa kukkansa jopa toista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Näyttävästä kukinnasta huolimatta jokileinikin siementuotanto ei ole kovin runsasta – sen sijaan kasvullinen lisääntyminen on melko tehokasta hankasilmujen ja jopa puolimetristen rönsyjen avulla.

Nimensä mukaisesti jokileinikki viihtyy etenkin jokivarsilla, virtapaikoissa ja koskenniskoilla. Myös matalat poukamat ja tulvanevat ovat sen valtakuntaa, mutta seisovassa vedessä kasvi jää selvästi vaatimattomammaksi. Veden sameudelle ja liettymiselle jokileinikki on herkkä, mikä selittää sen puuttumisen monista Etelä-Suomen savisameista uomista. Jokileinikin laaja mutta hajanainen levinneisyys ulottuu aina Sodankylään saakka. Luultavasti tämä on perua viime jääkautta seuranneelta lämpökaudelta, jolloin ilmasto oli vuosituhansien ajan nykyistä lämpimämpi ja monien eteläisten lajien levinneisyys ulottui nykyistä laajemmalle. Ilmaston muuttuessa viileämmäksi ja sateisemmaksi jokileinikin levinneisyyden painopiste on siirtynyt etelämmäksi, mutta laji on säilynyt suotuisamman ajan muistona siellä täällä. Luonnonkasvillisuutemme muuttuu edelleen hitaasti, tosin ihminen vaikuttaa monin tavoin sen rytmeihin.