keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Kurtturuusu Rosa rugosa

Nimi myös: Kurttulehtiruusu

Heimo: Ruusukasvit – Rosaceae

Suku: Aitoruusut – Rosa

Kasvumuoto ja korkeus: Tiheäpiikkinen pensas. 0,3–2 m. Juurivesallinen.

Kukka: Iso, noin 6–10 cm leveä, säteittäinen, kehä tavallisesti 5-lukuinen. Erilliset terälehdet aniliininpunaisia tai valkoisia. Heteitä ja erillisiä emejä paljon. Kukat yksittäin–kolmittain, kukkaperä nystykarvainen. Kerrottukukkaiset jalostetut lajikkeet hyvin yleisiä.

Lehdet: Kierteisesti, korvakkeellisia, ruodillisia, 5–9-lehdykkäisiä, päätölehdykkäisiä. Lehdykät 2–5 cm pitkiä, soikeita–pitkänpyöreitä, sahalaitaisia, päältä kaljuja, kurttuisia, alta tiheäkarvaisia, harmahtavia.

Silmut: Kartiomaisia, ruskeita.

Hedelmä: Melko iso, 2–2,5 cm pitkä, naurismainen (litteä), punainen, kalju kiulukka, jonka sisällä useita pähkylöitä. Kiulukan kärjessä olevat verholehdet eytlaitaisia (liuskattomia).

Kasvupaikka: Merenrantahietikot, -kivikot tai -niityt, joutomaat, tienvarret. Alun perin koristepensas, melko usein viljelykarkulainen.

Kukinta: Kesä–syyskuu.

Haitallisuusluokitus: Kansallisesti haitallinen vieraslaji. Myynti kielletty (2019 kesäkuusta lähtien) ja kasvatus kesäkuusta 2022 (ei koske jalostettuja lajikkeita).

Kurtturuusu ei kuulu Suomen alkuperäiseen kasvilajistoon, vaan laji on tuotu maahan koristekasviksi. Eurooppaan kurtturuusua alettiin tuoda 1700-luvun lopulla ja ensimmäiset tiedot luontoon karanneesta kurtturuususta ovat vuodelta 1845 Saksasta (Suomesta 1919). Kurtturuusu on mereinen ja kotoisin Tyynen valtameren Aasian puoleisilta rannoilta. Laji leviää helposti juurivesoista laajoiksi ja tiheiksi kasvustoiksi erityisesti merenrannoilla ja se kestää hyvin suolaa. Myös siementen itävyys säilyy hyvin merivedessä. Kurtturuusu on uhka hiekkarantojen ja dyynien eliölajistolle koko Itämeren alueella. Monin paikoin, esim. Hangon rannoilla kurtturuusu on levinnyt riesaksi asti, ja sen valtaamia rantahietikoita on alettu raivata alkuperäisen rantakasvillisuuden palauttamiseksi. Pohjanlahden puolella laji on vielä levittäytymisen alkuvaiheissa.

Ruusut ovat isokukkaisia, piikkisiä pensaita. Niiden lehdet ovat päätölehdykkäisiä. Varsinaiset hedelmät ovat pähkylöitä, jotka eivät kuitenkaan ole näkyvissä, vaan voimakkaasti laajentuneen kukkapohjuksen ympäröimiä. Muodostunutta kokonaisuutta nimitetään kiulukaksi, ja yleensä se ymmärretäänkin ruusun hedelmäksi. Ruusulajeja erotetaan 100–250, rajaamisperusteista riippuen. Ne ovat levinneisyydeltään pohjoisen pallonpuoliskon ja lauhkean ilmastovyöhykkeen kasveja. Ruusuja on viljelty hyvin pitkään, Kiinassa ja itäisen Välimeren alueella jo ainakin 4.000–5.000 vuotta.

Kurtturuusut ovat hyvin tiheäpiikkisiä. Piikit ovat suoria, erikokoisia ja isot piikit ovat karvaisia. Kiulukat ovat hyvin C-vitamiinipitoisia. Koska laji on luokiteltu erittäin haitalliseksi vieraslajiksi, voi sen kiulukoita ja terälehtiä kerätä hyvällä omatunnolla antamaan makua, terveyttä ja väriä aterioihimme. Erityisesti kerrottukukkaisten kurtturuusulajikkeiden terälehdet ovat villiyrttiharrastajien suosikkilistalla.

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Korpipaatsama Frangula alnus

Lat. synonyymi: Frangula dodonei, Rhamnus frangula

Heimo: Paatsamakasvit – Rhamnaceae

Suku: Haprapaatsamat – Frangula

Kasvumuoto ja korkeus: Pensas tai pieni, monirunkoinen puu. 2–6 m.

Kukka: Kehä pieni, 5-lukuinen, säteittäinen, noin 4 mm leveä. Terälehdet leveitä, valkoisia–vihertävänvalkoisia, pyöreäkärkisiä. Verholehdet vihertäviä, kolmiomaisia. Lyhytpalhoisia heteitä 5, yhdislehtinen emiö 5-lukuinen. Lehtihankaiset kukinnot 2–6 kukan viuhkoja.

Lehdet: Kierteisesti, ehytlaitaiset, 2–6 cm. Lapa vastapuikea–soikea.

Silmut: Suomuttomia, ruskeita, tiheäkarvaisia.

Hedelmä: Marja 6–8 mm, ensin vihreä, hieman myöhemmin punainen, kypsänä kiiltävä, mustanvioletti, 2-siemeninen.

Kasvupaikka: Rehevänpuoleiset puronvarsi- ja rantakorvet, ruoho- ja heinäkorvet, soiden reunat, metsänreunat, tienvarsipensaikot.

Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Paatsamakasvit ovat pensaita tai pieniä puita. Lehdet yksinkertaisia, vahvasti kärkeä kohti kaartuvia. Korvakkeet pieniä. Kukat pieniä, 4- tai 5-lukuisia, säteittäisiä, viuhkoina lehtihangoissa.

Korpipaatsama on melko yleinen ja se viihtyy kosteissa metsissä, soiden reunamilla, rantapensaikoissa, purojen varsilla, metsittyvillä pelloilla, tienvarsilla, joutomailla. Se on oraton, lyhytversoton pensas. Silmut ovat suomuttomat ja ruskeakarvaiset. Kuori on voimakkaan hajuinen, tummanharmaa ja valkopilkkuinen. Korpipaatsama on vanha lääkekasvi, jota orapaatsaman tapaan on käytetty erityisesti ulostuslääkkeenä, Myrkytystietokeskuksen mukaan “paatsamat ovat myrkyllisiä, mutta pienen määrän nauttiminen aiheuttaa harvoin oireita”. Joillekin päiväperhostoukille paatsamalajimme maistuvat aivan erityisesti. Sekä korpi- että orapaatsama ovat sitruunaperhosen (Gonepteryx rhamni) ja paatsamasinisiiven (Celastrina argiolus) toukkien ravintokasveja.

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Koiranheisi Viburnum opulus

Heimo: Tesmayrttikasvit – Adoxaceae (aiemmin Kuusamakasvit – Caprifoliaceae)

Suku: Heidet – Viburnum

Kasvumuoto ja korkeus: Pensas. 1–3 m.

Kukka: Kukinnossa kahdenlaisia kukkia. Steriilit laitakukat isoja, noin 1,5 cm, valkoisia, 5-kehälehtisiä, kehälehdet pyöreäkärkisiä. 2-neuvoiset sisäkukat pieniä, 3–4 mm, valkoisia, kellomaisia. Heteitä 5, emi 3-luottinen, vartaloton. Kukinto noin 10 cm leveä, päältä tasainen huiskilo.

Lehdet: Vastakkaisia, korvakkeettomia, ruodillisia, alta hienokarvaisia, harmaita. Lehtisuonet päältä nystykarvaisia. Lapa noin 6 cm pitkä, kolmiliuskainen. Liuskat suippokärkisiä, isohampaisia.

Silmut: Munanmuotoisia, epämukaisia, ruskeanvihreitä, kaljuja, kiiltäviä: silmut oksissa vastakkain.

Hedelmä: Punainen, alle 1 cm, 1-siemeninen luumarja.

Kasvupaikka: Lehtometsät, lehtokorvet, puronvarret. Myös koristepensas.

Kukinta: Kesä–heinäkuu

Heisilajien (Viburnum spp.) lukumäärä on lähes 150. Runsaimmin lajeja on pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeissa osissa. Eurooppalaisia lajeja on vain kolme. Monet koristepensaat, meilläkin viljellyt, ovat alkujaan pohjoisamerikkalaisia lajeja. Niin myös useat heisilajit.

Koiranheisi on särmikäsoksainen, näyttäväkukkainen pensas. Koiranheiden isoissa, valkoisissa laitakukissa ei ole heteitä eikä emejä; ne toimivat ainoastaan hyönteisten houkuttimina. Pölyttäjinä toimivat mm. mehiläiset ja eräät kovakuoriaiset, myös itsepölytystä tapahtuu. Koristekasvina suositun lumipalloheiden pallon muotoisten kukintojen kaikki kukat ovat neuvottomia. Myrkyllinen koiranheisi viihtyy parhaiten kosteahkoilla ja viljavilla mailla. Koiranheiden kuori ja puuaines ovat pahanhajuisia. Kuorta on joskus käytetty ja käytetään vieläkin erityisesti lihaskipuja lievittävänä lääkkeenä.

Villaheisi

Viburnum lantana

Niinkuin nimestä voi päätellä, villaheisi on villakarvainen (lehtien alapinnoilta tähtikarvainen ja oksiltaan huopakarvainen). Lehdet ovat soikeita ja sahalaitaisia. Kukiltaan villaheisi on, ainakin tarkkanenäisten mielestä pahanhajuinen. Neuvottomat laitakukat puuttuvat. Marjat ovat ensin punaisia ja myöhemmin mustia. Lehdet saavat syksyllä kauniin ruskan värin. Meillä Suomessa villaheittä ei tavata aidosti luonnonvaraisena, mutta puutarhojen lähistöilla niitä tavataan karkulaisina.

LumipalloheisiLumipalloheisi

Kielikellon kilinää

Heisin vai heiden?
Kaikkien kielitaju ei kerro, että sanaa heisi tulisi taivuttaa samalla tavoin kuin sanaa reisi. Sanan harvinaisuuden vuoksi taivutus on päässyt unohtumaan.
Ote Kielikellon (kielenhuollon tiedotuslehti) verkkosivuilta

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Kiiltopaju Salix phylicifolia

Heimo: Pajukasvit – Salicaceae

Suku: Pajut – Salix

Kasvumuoto ja korkeus: Kaksikotinen pensas. 0,5–3 m.

Kukka: Hede- ja emikukat eri yksilöissä. Kukat norkkoina. Norkkokukinnot pystyjä, melko lyhyitä, tiheäkukkaisia, perättömiä tai lyhytperäisiä. Yksittäinen kukka pieni, kehätön, norkkosuomun hangassa. Norkkosuomu pyöreäkärkinen, ainakin yläosasta tumma, pitkäkarvainen. Heteitä 2, palhot pitkiä, valkoisia, kaljuja. Emiö pitkävartaloinen, sikiäin karvainen.

Lehdet: Kierteisesti. Ruodillisia, tavallisesti korvakkeettomia. Lapa 3–8 cm pitkä, kapean vastapuikea–soikea, ehyt- tai hyvin matalaan hammaslaitainen, kalju, nuorena hieman karvainen, päältä tummanvihreä, kiiltävä, alta sinertävä. Suonipareja 8–12.

Silmut: Kierteisesti. Ruskeita, teräviä, kapeahkoja, kaljuja.

Hedelmä: Kapeahko, harvakarvainen kota, siemenet lenninhaivenisia.

Kasvupaikka: Rannat, korvet, pellot, niityt ojat, tienvieret.

Kukinta: Huhti–kesäkuu. Kukkii ennen lehtien puhkeamista.

Kiiltopaju on tyypillinen pohjoisen havumetsävyöhykkeen kasvi. Se on maamme yleisin pajulaji ja kasvaa hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla koko Suomessa. Kiiltopajulla on pitkät, ruskeat tai punertavat lakankiiltoiset versot. Se kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista. Siitä saadaan parhaat ”pajunkissat”. Kiiltopajun lehdet kiiltävät auringonpaisteessa kirkkaammin kuin muiden pajulajiemme.

Pajut ovat kaksikotisia, useimmiten hyönteispölytteisiä puita, pensaita tai varpuja. Silmut ovat yksisuomuisia, lehdet ehyitä, yleensä korvakkeellisia ja kukinnot kokonaisena varisevia norkkoja. Monet pajulajit risteytyvät keskenään, kiiltopaju ainakin tunturipajun (S. glauca), tuhkapajun (S. cinerea), mustuvapajun (S. myrsinifolia), virpapajun (S. aurita) ja raidan (S. caprea) kanssa. Pajuja arvioidaan olevan maailmanlaajuisesti noin 400 lajia ja lisäksi vielä risteymät ja jalostetut puutarhalajikkeet. Suomessa pajulajeja on lähes 30 ja risteymiä ainakin toinen mokoma.

Pajun kissankarvat

Pajunkissat ovat kukka-aihioita. Ennen untuvaista kissavaihetta ne ovat olleet silmusuomujen suojaamia kukkasilmuja (kukintosilmuja), jotka erottuvat lehtisilmuista suuremman kokonsa ja usein myös pyöreämmän muotonsa ansiosta. Pajunkissoista ei vielä näe, onko kyseessä hede- vai emikukka. (Pajut ovat kaksikotisia, eli hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä.) Pajunkissan karvat ovat kehittyvien kukkien norkkosuomuissa (norkkojen yksittäisten kukkien tukilehdissä) olevia karvoja.

Sekä hede- että emikukissa pajuilla on pieni tukilehti (norkkosuomu), jonka muodon ja värin tarkkailu auttaa lajin määrittämisessä.

keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Karviainen Ribes uva-crispa

Nimi myös: Hillokarviainen

Muunnokset: Keltakarviainen (var. uva-crispa)

Nystykarviainen (var. sativum)

Heimo: Herukkakasvit – Grossulariaceae

Suku: Herukat – Ribes

Kasvumuoto ja korkeus: Pensas. 0,5–1 m. Varsi piikikäs (nivelet tav. 3-piikkisiä).

Kukka: Kehä pieni, noin 1 cm halkaisijaltaan, säteittäinen, 5-lukuinen. Pienet terälehdet valkoisia. Verholehdet punertavia tai kellanvihreitä. Heteitä 5, yhdislehtinen emiö 2-lukuinen. Kukat lehtihangoissa 1–3 kukan ryhminä.

Lehdet: Kierteisesti. Melko pieniä, ruodillisia. Lapa syvään 3-liuskainen, hammaslaitainen, kalju tai karvainen, alta sinivihreä.

Silmut: Kapeansuippoja, teräväkärkisiä, silmusuomut kaljuja–reunoilta lyhytkarvaisia.

Hedelmä: Nahkeakuorinen, punainen, keltainen, vihertävä tai kalpean väritön, mehevä marja, joka on usein karvainen.

Kasvupaikka: Kalliomäet, metsänreunat, rannat. Yleensä aina viljelyjäänne tai -karkulainen.

Kukinta: Touko–kesäkuu.

Herukoiden suku (Ribes) käsittää noin 150 lajia pohjoisella pallonpuoliskolla ja Etelä-Amerikan vuoristoissa. Herukat ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yksikotisia pensaita.

Karviainen ei kuulu Suomen alkuperäiseen kasvilajistoon, vaan on tulokaslaji Keski-Euroopasta. Luonnonkasvupaikoilla tavattavat karviaiset ovat aina viljelyjäänteitä tai lintujen levittämiä. Nimi tulee marjan karvaisuudesta. Tosin marjan karvaisuus sekä väri, koko ja muoto vaihtelevat hyvin paljon alalajin, muunnoksen tai lajikkeen mukaan. Karviaisen oksien nivelet ovat tavallisesti 3-piikkiset.

Karviaishärmä on karviaisen pahin uhka. Viljelyssä olevat lajikkeet ovat yleensä härmänkestäviä. Sen sijaan Keski-Euroopassa kasvava alkuperäinen karviainen on arka härmälle.